Nuukailijat

Voi kuinka minua väsyttävätkään seuraavanlaiset ihmiset: He selostavat laveasti ja intoa täynnä, miten osuivat matkansa varrella aivan ihanaan kauppaan/puotiin/putiikkiin/huutokauppaan, mistä löytyi vaikka kuinka ja paljon monenlaista ihanaa ja tarpeellistakin ostettavaa. Harvinaisen ihania niitä ja aivan uskomattoman kivoja näitä. Siis once in a lifetime- mahdollisuuksia. Ja vieläpä järjelliseen hintaan. Jumalauta mikä tuuri on ihmisellä käynyt - kaikeksi onneksi kaukana Tuurista. Mutta mutta... selostuksen lopussa kuuluu heidän suustaan järkevällä mutta hieman vapisevalla äänelle lausuttu loppukaneetti, todellinen antikliimaksi: "Mutta kun en mä varsinaisesti tarvitse nyt mitään, niin en mä sit mitään viittiny ostaa." Hyvä ihme miten masentavaa ja latteaa. Viittiny!!! Kuulija on odottanut kasvavan syljenerityksen ja kiihtyvän hengityksen kourissa loppuhuipentumaa - OSTOSTA - mutta sitä ei koskaan tule. Miten nämä ihmiset kestävät itseään?