Juhlista jaloin

Nalle piti isot kekkerit. Hunajakakun ympärille olivat kutsun saaneet valtakunnan pompöösit pohatat ja muutkin hyvätasoiset, eikun, hyväosaiset asukkaat. Ja kirsikkana kakun päällä oli juhliin kutsuttu ja kutsun hyväksynyt viereisen kansankodin kaunis kuningatar ja tämän puoliso. Oi ihmettä miten karua maatamme näin onnistikin. Nallen kutsut noteerattiin vielä Linnan Juhliakin suuremmiksi ja onnistuneemmiksi. Olihan kutsujana yksityinen nallekansalainen, eikä pelkkä tasapäinen itsenäisyyttään juhliva tasavalta, jonka on demokratian nimissä kutsuttava boolin ääreen myös vapisevia veteraaneja, puolitylsiä kansanedustajia ja ylipukeutuneita kansalaisia mitäänsanomattomista maalaiskunnista. Ainahan rahvas on katsonut sivusta, kun kerma juhlii. Mutta että vieläkin. Vastaavia juhlia on muissa, hieman pidemmän sivistyksen omaavissa, maissa joka ainoa viikko ja niissä pyörähtelee muitakin kuninkaallisia ja aatelisia kuin naapurin bilehiiret. Eikä rahvas lotkauta korvaansakaan, iltapäivälehdistä puhumattakaan, ellei joku nyt suorastaan vedä helmoja korviin tai kamppaa kruununperijää. Suomalaisten alemmuus näkyy. Me kumarramme rahaa, me kumarramme valtaa. Me kumarramme ulkoista komeutta. Olemme kuin ikuisia kartanon alustalaisia, joille ei koskaan avata päärakennuksen sivuoveakaan.