Isyyttä kokemassa

Olen päivän myöhässä. Ehkä siksi, että olen aina vähän hidas syttymään, mutta kun kerran sytyn, roihuankin sitten täysillä. Tai ehkä siksi, että arjessa on välillä muutakin tekemistä ja mietittävää, kuin esim. Jari Sillanpään haaveet. Tai toimittajan versio niistä. Jari nimittäin haluaa isäksi. Hän haluaa "kokea isyyden". Han haluaa "ottaa vastaan sen, mitä elämässä eteen tulee". (Iltalehti 280807) Minä toivon, että Jari on sen verran viisas, ettei hänelle tuosta noin vaan tule lapsia, vaan että että ne mahdolliset jälkeläiset ovat ihan tietoisesti alulle saatettuja. Sen jokainen uusi ihminen ansaitsisi. Toivon myös, ettei alulle pantaisi yhtään mitään pelkästään siitä syystä, että halutaan KOKEA ISYYS. Isyyttä ei voi kokea ilman sitä pientä nyyttiä, joten hänenkin kokemuksensa olisi tärkeää huomioida. Isyyden kokemusta ei voi myöskään lopettaa, kun alkaa kyllästyttää. Siitä ei pääse eroon ovea sulkemalla tai napista painamalla. Tai pääsee tietysti, jos on tarpeeksi iso mulqvist. Mutta silloin sen jälkeläisen isänikävä voi kasvaa suuremaksi, kuin pieni mieli jaksaa sietää. Sitä minä vaan.

Nuukailijat

Voi kuinka minua väsyttävätkään seuraavanlaiset ihmiset: He selostavat laveasti ja intoa täynnä, miten osuivat matkansa varrella aivan ihanaan kauppaan/puotiin/putiikkiin/huutokauppaan, mistä löytyi vaikka kuinka ja paljon monenlaista ihanaa ja tarpeellistakin ostettavaa. Harvinaisen ihania niitä ja aivan uskomattoman kivoja näitä. Siis once in a lifetime- mahdollisuuksia. Ja vieläpä järjelliseen hintaan. Jumalauta mikä tuuri on ihmisellä käynyt - kaikeksi onneksi kaukana Tuurista. Mutta mutta... selostuksen lopussa kuuluu heidän suustaan järkevällä mutta hieman vapisevalla äänelle lausuttu loppukaneetti, todellinen antikliimaksi: "Mutta kun en mä varsinaisesti tarvitse nyt mitään, niin en mä sit mitään viittiny ostaa." Hyvä ihme miten masentavaa ja latteaa. Viittiny!!! Kuulija on odottanut kasvavan syljenerityksen ja kiihtyvän hengityksen kourissa loppuhuipentumaa - OSTOSTA - mutta sitä ei koskaan tule. Miten nämä ihmiset kestävät itseään?

Juhlista jaloin

Nalle piti isot kekkerit. Hunajakakun ympärille olivat kutsun saaneet valtakunnan pompöösit pohatat ja muutkin hyvätasoiset, eikun, hyväosaiset asukkaat. Ja kirsikkana kakun päällä oli juhliin kutsuttu ja kutsun hyväksynyt viereisen kansankodin kaunis kuningatar ja tämän puoliso. Oi ihmettä miten karua maatamme näin onnistikin. Nallen kutsut noteerattiin vielä Linnan Juhliakin suuremmiksi ja onnistuneemmiksi. Olihan kutsujana yksityinen nallekansalainen, eikä pelkkä tasapäinen itsenäisyyttään juhliva tasavalta, jonka on demokratian nimissä kutsuttava boolin ääreen myös vapisevia veteraaneja, puolitylsiä kansanedustajia ja ylipukeutuneita kansalaisia mitäänsanomattomista maalaiskunnista. Ainahan rahvas on katsonut sivusta, kun kerma juhlii. Mutta että vieläkin. Vastaavia juhlia on muissa, hieman pidemmän sivistyksen omaavissa, maissa joka ainoa viikko ja niissä pyörähtelee muitakin kuninkaallisia ja aatelisia kuin naapurin bilehiiret. Eikä rahvas lotkauta korvaansakaan, iltapäivälehdistä puhumattakaan, ellei joku nyt suorastaan vedä helmoja korviin tai kamppaa kruununperijää. Suomalaisten alemmuus näkyy. Me kumarramme rahaa, me kumarramme valtaa. Me kumarramme ulkoista komeutta. Olemme kuin ikuisia kartanon alustalaisia, joille ei koskaan avata päärakennuksen sivuoveakaan.

Aloitus

Aloitan blogin pitämisen, bloggauksen - kuten trendikäs termi kuuluu, sillä riittävän kauan muitten blogeja tutkailtuani olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei tämä blogosfääri (viehättävämpi ilmaus kuin blogistania) siitä ratkaisusta ainakaan huononnu. Toki motiivinani on myös kirjoittaminen, itseni ilmaisu ja pään tyhjennys. Ehkä jopa kommunikointi, jos joku joskus sattuu kirjoittamisiani lukemaan ja haluaa niitä kommentoidakin. Sitä tietenkin toivon, mutta se on vasta kiva sivutuote sille, että saan sanotuksi jotakin, mitä pidän tärkeänä. Pidän blogeja erittäin hyvänä kanavana kirjoittaa siitä, mistä kukin nyt innoituksensa saa. En välttämättä itse pidä eläinseksi-, satanismi- tai uusnatsismiblogeja erityisen suositeltavina, mutta kenties niiden pitäjät ovat yksinäisiä ja onnettomia ja siksi heilläkin on hyvä olla myös kirjallinen purkautumiskanava. Ehkä. En tunne tuota osastoa riittävästi voidakseni sanoa mitään varmaa. Hieman kyllästynyt olen erilaisiin vintage-aiheisiin blogeihin. Siis näihin intomielisiin sisustajiin ja keräilijöihin, jotka esittelevät usein hyvin kauniisti muokatuissa blogeissaan erilaisia kirppariostoksia, markettiostoksia, ulkomaalaisia sisustuslehtiä, design-kankaita, Cath Kidstonin kankaita ja Green Gaten tyynynpäällisiä. Kauneudessa ei ole tietenkään mitään vikaa, se on tervetullutta iloa silmälle ja pelastaa kuulema maailmankin. Jäämme odottamaan. Näistä blogeita hehkuva materialismi ärsyttää suunnattomasti. Tavaraa, kamaa, roinaa. Ja aina olisi saatava lisää; retrot lastenrattaat, ruusukuvioinen kahvikuppi tai Laura Ashleyn alekangas. Miksi juuri Laura Ashleyn, miksei jonkun nimettömän ruusukuviosuunnittelijan? Toisaalta aitoa vintageahan ei tehdä juuri NYT, se pitää ostaa tai saada jostain muualta. Ja kierrätys lienee varsin kannatettavaa, myönnetään. Nämä uuskeräilijät eivät kuitenkaan kierrä kirppareita ja lifestyleputiikkeja keräilymielessä, vaan he rakentavat samalla identiteettiään vintagen/retron/hohhoijaa varaan ja saavat runsasta taustatukea muilta samanlaisilta blogien kommenttipalstalta. Ja kaikilla pitää olla keittiössään se valkoinen iso emaliastia, jossa lukee BREAD. Jos olen, mitä omistan, mitä olen sitten kun menetän sen? Aika härskiä aloittaa blogi haukkumalla muita bloggaajia. Ei sentään. En hauku. Minä vain ääneen ihmettelen - VOX FEMINA - ja ehkä vähän kritisoin tietynlaista tavaranpalvomista, oli se tavara kuinka ihanaa tahansa.